perjantai 21. marraskuuta 2014

Harri Nykänen: Virginialainen (äänikirja)

Melko hämmentävä kuuntelukokemus. Odotin koko ajan sitä huippua, jota ei tullutkaan. Odotin sitä jotakin, mikä olisi kirjan SE juttu. Rikos, yllättävä käänne, romanttinen kohtaaminen tai mitä vain, mutta se jäi tulematta.
 
Kirja valikoitui jälleen autostereoihini Larsin ansiosta. En tainnut oikein edes lukea takakantta, kun laitoin levyn pyörimään. Enkä näin ollen oikein edes tajunnut kuuntelinko jännäriä, murhamysteeriä vai dokumentaarista teosta. Jotenkin odotin murhaa tai edes jotain kylmän sodan kähmintää, kumpaakaan ei tullut, vaan kyseessä oli osin fiktiivinen ja osin dokumentaarinen teos.
 
Tunnustan tietämättömyyteni Virginialainen -lännensarjasta, ihan outo. En siis jotenkin edes alkuun ajatellut, että teos voisi perustua tositapahtumiin. Sen kyllä olen huomannut, että Suomeen roudataan mitä kummallisempia tyyppejä juhannusaikaan, mutta en ollut tajunnut, että näin on ollut jo ennen syntymääni. Juhannuksen 1971 Suomeen tuotiin Virginialainen eli näyttelijä James Drury. Hänen hittisarjansa oli jo päättynyt, mutta Suomessa hän taisi olla ainakin keskikova nimi. Kirjassa kerrotaan tuosta kesäisestä visiitistä osin perustuen arkistomateriaaliin ja osin fiktiivisesti Druryn päässä.
 
Drury ei tunnu kirjassa ihan mukavalta tyypiltä, mutta kummasti muuttuu muutaman päivän Suomen vierailun ansiosta välittäväksi ihmiseksi, ei ihan taida mennä kuitenkaan näin tai ei voi tietää. Suomessa häntä kuskaavat helikopterilla Tappinen, Timo T. Timola ja Vietnamin sodan veteraaniksi paljastuva Alhola (?). Timo T. Timola on helppo paljastaa tietämättäänkin Timo T.A. Mikkoseksi, mutta en tajunnut (tietenkään), että Tappisellekin löytyy tosielämän verrokki. Drury on juoppo, osin elämässään epäonnistunut, työtön näyttelijä, joka tulee Suomeen rahan takia. Ja kuten yllä totesin kirjassa kokee hienoisen herätyksen Suomessa.
 
Kirjassa taustalla häälyy Vietnamin sota sekä kylmä sota, joista kummastakaan ei revitä riittävästi, vaan jäävät lähinnä taustalle häälymään ja tuottamaan joiden henkilöiden hahmoihin hieman särmää. Se täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka tarina ei kovin kummoinen olekaan, piti se kuitenkin mielenkiinnon yllä, tosin osaksi sen vuoksi, että odotin sitä murhaa ja tietenkin sen takia, että Lars luki jälleen ihanasti. Ja kyllä häpeän itseäni välillä jatkuvan Larsin hehkutuksen vuoksi, mutta en vain voi itselleni mitään.
 
Hieman on sellainen MH -olo kirjan jälkeen. Vaikka olenkin osaltani vaikuttunut, olen kuitenkin hämmentynyt. Etenkin, kun nyt googletin ja tajusin kaiken olleen osittain totta. Katsokaa vaikka.

1 kommentti:

  1. Tunnustaudun minäkin Lars Svedbergin hartaaksi ihailijaksi! Kuuntelen oikeastaan ihan mitä vain hänen lukemanaan, paljon sellaistakin, mihin en paperikirjana missään tapauksessa viitsisi tarttua, kuten Dan Brownin teoksia (ja samaan ryhmään kuuluu ilman muuta Virginialainenkin). Yhtä hyvin menevät Pekka Töpöhännät kuin Vänrikki Stålin tarinat. Kuulisin muuten mielelläni Larsin lukevan ruotsiksi muutakin kuin Vänrikki Stålin runoja!

    VastaaPoista